Urjala vaiheet

Harittulogo

Historiaa
Henkilökunta
Kuvia
Muistoja
Haritun alkusivu
Valitse koulu
Etusivull
e

nousee

Leena Nurmi o.s.Lipsonen muistelee

Toisella 1957
Kirjoittaja toisella luokalla 1957 seisomalla rapulla vasemmalta neljäntenä. Opettajana on Liisa Saario.

Synnyin Urjalan kunnan Valajärven kylässä itsenäisyyspäivän iltana 1949. Neljä veljeä olivat jo syntyneet aiemmin, joten tyttö kuulemma ilahdutti, niin veljiä, vanhempiani, kuin mummoa ja
äijää, jotka asuivat kanssamme yksihuoneisessa, pienessä punaisessa mökissä.
Isä oli ollut sodassa ja isovanhemmat, äiti ja kolme pokaa, (Niilo, Tapio, Tauno) joutuivat lähtemään evakko-taipaleelle Karjalan kannakselta, Muolaan pitäjästä sodan alettua.
Heidän matkansa kulki Uudenkaupungin ja Kalannin kautta Punkalaitumelle, jossa neljäs poka Jouni,syntyi. Sieltä Nuutajärvelle Ylipytingin asuntoihin.

Siirtokarjalaisille alkoivat jakaa ns. kylmiä tiloja. Sellaisen vanhempanikin saivat Valajärveltä.
Niin alkoi mökin rakentaminen ja peltojen vuosia kestänyt raivaus. Oli kuitenkin oma maapläntti, josta olivat ylpeitä ja karjalaisen luonteensa ansiosta sopeutuivat hämäläisten jäyhään ja joskus vihamieliseenkin suhtautumiseen evakkoja kohtaan. 1949 valmistui uutuuttaan hohtava sauna, josta meikätyttö aloitti maallisen matkanteon. Kolmen vuoden sisällä valmistui myös talo, jossa oli hyvin tilaa kolmellekin sukupolvelle.

Innokkaana Haritun kouluun

En ollut täyttänyt seitsemää vuotta, kun menin ensimmäiselle luokalle Haritun kansakouluun 1956. Innostus oli kova, osasin jo jonkin verran tavata, sekä tehdä kirjaimia ja numeroita. Vanhemmat veljet opettivat kahdeksikkoa, joka minulla aina meni makuuasentoon.

Koulumatkaa tuli tuollaiset viisi kilometriä. Äiti saattoi naapurin Eilan ja minut koulun pihalle.
Koulu oli vaalea kaksikerroksinen rakennus, joka lapsen silmissä näytti valtavalta jättiläiseltä.
Piha oli laaja hiekkainen kenttä, jota reunusti kettinkikeinut ja punamullalla maalattu ulkorakennus.

Opettajat asuivat alakerrassa, jossa oli myös luokka neljäs-, viides-, kuudes- ja seitsemäsluokkalaisille. Heillä oli vain yksi opettaja. Hän ilmestyi rappusille ja soitti lehmän kellon näköistä kilkutinta. Järjestäydyimme jonoihin rappujen eteen ja hyvässä järjestyksessä siirryimme sisälle.

Kiipesimme Eilan ja muiden alaluokkalaisten kanssa toiseen kerrokseen, jossa taas opiskeli
ensimmäinen, toinen ja kolmas luokka. Myös meillä oli yksi opettaja, hän oli nimeltään Kerttu Räty.
Luokan vieressä sijaitsi keittola, jonka puilla lämmitettävän ison hellan päällä keittäjä Saima Hietala, keitti kaurapuurot, keitetyt perunat, läski- tai makkarakastikkeet, hernekeitot, sekä puolukkapuuron. Puolukat jouduimme vanhempien kanssa keräämään ja viemään koululle aina syksyisin. Ruoka oli vaatimatonta, mutta ravitsevaa. Myöhemmin keittäjäksi tuli Ulla Kivimäki.

Rasin Pekka ei tykännyt kaurapuurosta, niinpä häntä kutsuttiin kaurapuuro-Pekaksi.
Itse en pitänyt rusinasopasta, turvonneet rusinat tuntuivat vastenmielisiltä palleroilta suussa.
Meillä oli eväät mukana, useimmiten kotona leivotusta ruislimpusta pitkät siivut ja välissä voita, sekä paistettua sianlihaa. Se miten lemmikkipossu päätyi leivälle asti, se on jo oma tarinansa. Myöskin maitopullo palan painikkeeksi löysi tiensä reppuun.

Opettaja oli mukava. Istuimme pulpetteihin, johon mahtui kaksi rinnakkain yhtenäiselle penkille. Sain viereeni Paula Rantasen, Jääskeläisen Eilalla oli huonompi tuuri, hän joutui pojan pariksi ensi alkuun. Mutta myöhemmin Eila oli Tarja Marjamäen parina. Jouko Rasi ja Mikko Ristimäki(kuoli aivokasvaimeen valmistuttuaan insinööriksi) istuivat vierekkäin. Hellevi Lehti ja Kauko Kurki, istuivat takapulpetissa, olivat muita pitempiä.

Aapisen kannessa komeili kukko

Ensitöikseen opettaja jakoi meille aapiset. Mitään niin kaunista en ollut nähnyt. Aapisen kannessa komeili kukko ja värilliset kuvat näyttivät hienoilta. Käsittelin kirjaa kuin aarretta, Jouluna opettaja palkitsi siisteimmän aapisen, sain palkkioksi pienen suklaalevyn. (Aapinen on vielä minulla tallessa.)

Ensimmäisiä käsitöitä niin tytöillä, kuin pojillakin oli ruokaliina. Siihen vohvelikankaiseen liinaan ommeltiin värillisellä langalla koukerokuvioita, sekä omat nimikirjaimet.. Minulla oli helpot L L.

Koska aterioimme luokassa, ruokaliina laitettiin pulpetin kannelle. Ennen ruokailua menimme jonossa eteiseen käsien pesulle. Emalivadissa oli vettä ja ruskeanvihreällä saippuan palalla hinkattiin kädet, huuhdottiin ja kuivattiin ruutupyyhkeeseen.

Sillä aikaa keittäjä oli kantanut ruokaämpärit luokkaan, ja taas jonossa emaliset kupit käsissä, kukin vuorollaan sai ruoka-annoksensa. Haarukkaa ja veistä ei ollut, vaan perunatkin kuorimme lusikan varrelle, toiset pojat söi kyllä perunat kuorineen.

Olimme vuorotellen järjestäjinä. Järjestäjälle kuului välitunnin aikana luokkien tuuletus, taulun pyyhkiminen, sekä eteisessä katsoa, että kaikki menee järjestyksessä luokkaan. Kurjen Kaukon muistan komentaneen meitä ”Jonnoot suariks”. Alaluokilla esiliinan pito oli pakollista, en tiedä mistä moinen juonsi juurensa, mutta suurin osa tytöistä käytti essua.

Kolttosia ei juuri tehty...

Ei mitään isompia kolttosia tehty, muutenkin olimme aika kilttejä koululaisia. Koulumatkalla kuitenkin lumipesuja tuli annettua ja saatua, ja lumipallosta joskus joku sai silmäänsä.
Mieleen on jäänyt kaivertavana muistona, kun päätimme kavereitten kanssa katsoa mitä Hellevin pöksyistä löytyy. Houkuttelimme hänet koulumatkalla oikopolulle, hyökkäsimme hänen kimppuunsa ja kiskoimme housut alas. Hellevi riuhtoi ja itki, sanoi kertovansa isälleen, niin päästimme hänet. Hänen isänsä Väinö Lehti piti pyhäkoulua sunnuntaisin ja pelkäsimme mennä heille, ei kuitenkaan maininnut sanallakaan tapauksesta, että se siitä. Olen kuitenkin kantanut huonoa omaatuntoa ja miettinyt, mahtoiko Hellevi saada trauman, meidän teosta.

Kesäisin kuljettiin oikopolkuja, metsien halki, kerran kotiin palatessa oja oli tulvinut, en olisi päässyt yli kastumatta. Veljeni Jouni, joka oli yläluokalla, sekä Lehden Eino, kulkivat samaa reittiä. Jouni viis veisasi siskolikan kastumisesta, mutta Eino oli herrasmies, otti minut reppuselkään ja loikkasi ojan yli. Jouni kyllä muisti kiusoitella asialla vielä vuosia jälkeenpäin.

Talvella hiihdimme oikolatuja peltojen poikki ja auraamattomia teitä pitkin, joskus tarvoimme vyötäröä myöten hangessa. Silloin eivät juuri tytötkään käyttäneet pitkiä housuja. Kalassa olivat pässinpökkimät pitkävartiset villasukat, joita piteli ylhäällä paidanhelmaan ommellut sukkanauhat ja nappi sukan varressa. Ne jättivät paljaan kohdan raappahousujen puntin loputtua, niin että reidet olivat aina jäässä ja punaisena, vaan eipä se menoa haitannut.

Jos kävi niin onnettomasti, että myöhästyi, piti koputtaa luokan oveen, odottaa, että opettaja sanoo ”sisään.”Piti sanoa ” Onko opettaja hyvä ja antaa anteeksi, kun myöhästyin”. Ja opettaja antoi. Yleensä.

Oli mukava esiintyä parhaassa mekossaan

Joulujuhlat, äitienpäivät ja kevään päätösjuhlat ovat painuneet mieleeni, lämpiminä muistoina.
Kuusijuhlassa lähes jokainen pääsi osallistumaan kuorolauluun, tonttuleikkiin ja joku hyvä-ääninen saattoi esittää yksinlaulua, yleensä Lindbergin Martti lauloi Heinillä härkien kaukalon. Ekaluokkalaiset saivat pussit, joissa oli muistaakseni pulla, piparkakku ja tikkukarkki. Niitä ei syöty heti, vaan tiukasti nyrkkiin puristettuna vietiin kotiin. Joulupukille tietty laulettiin: ”Joulupukki, joulupukki, valkoparta, vanha ukki.”

Oli mukava esiintyä parhaassa mekossaan ja tietäen että äiti on katsomassa esitystä, monilla oli nuorempia sisaruksia äitiensä mukana.

Äitienpäivänä äidit saivat koulun eteisessä sini- ja valkovuokon, nuppineulalla kiinnitettynä rintapieleen. Laulettiin äideille, esitettiin runoja, mutta näytelmät ja keijuleikit jätettiin koulun päättäjäisiin.
Kevät-, elikkä päättäjäisjuhliin teetettiin aina uusi mekko, meillä Eilan kanssa oli samanlaiset, eri kangas, mutta samalla mallilla tehty. Kylällä oli ompelija Helka Ahola, myös hänen tyttärestään Ritva Hostikasta (Niemelä nykyisin) tuli taitava ompelija. Kesäkengät kruunasivat asusteen.

Näytteillä oli vuodenmittaan tehdyt käsityöt, patalapuista tyynyliinoihin, oli virkattua pitsiä, käsityöpussia, kirjoiltua nenäliinaa, kauhaa, kenkärenkiä, naulakkoa ja vaikka mitä. Olimme ylpeitä aikaansaannoksistamme, vaikka niiden tekeminen tuotti joskus tuskaa, varsinkin villasukan kantapää.

Tykkäsin näyttelemisestä, ujosta luonteestani huolimatta, siinä sai olla joku muu, unohti itsensä.
Esitin kerran punahilkkaa. Marjamäen Tarja oli mummo, Ristimäen Mikko oli susi. Pelästyin sutta niin, että heitin korin kukkineen, kaikkineen. Se lensi kaaressa harmonin päälle ja siitä jonkun edessä istuneen varpaille.Ihmiset nauroivat kippurassa. Meillä näyttelijöillä oli täysityö pitää pokka. Juhlista on jäänyt lämpöisimmät ja rakkaimmat muistot kouluajoilta. Voi sanoa että ne ovat sydämessä eliittiä.

Heinäpelto kutsui

Kesälomat menivät suunnilleen samalla kaavalla aina. Maatalon tyttönä heinäpelto ja haravan varsi tuli tutuksi. Oli aina lämmin, ja aurinko paistoi. Joskus ukkoskuuro yllätti. Silloin tuli vipinää. Jyrinän alkaessa piti kiireesti saada maassa oleva heinä seipäille, jos se ehti kastua, jouduttiin heinää kuivattelemaan ja kääntelemään.

Kahvi maistui ihanalle pellon pientareella. Äiti oli laittanut maitokahvin viinapulloon ja pullon villasukkaan. Sokerinpalat olivat paperipussissa. Isä ryysti kahvia tassilta sokeripala huulien välissä. Lettivehnäsestä leikattiin paksuja siivuja. Joskus lähdettiin töitten jälkeen Valajärven venevalkamaan uimaan. Parempi ranta oli muutaman kilometrin päässä, Särkän tanssilavalle päin mentäessä. Sinne ajettiin polkupyörillä. Isä oli tarkka pyörän käytöstä, sillä hoidettiin yleensä kauppareissut Tursaan Riutan kauppaan, tai sitten Nuutajärvelle. Vaativammat kauppareissut tehtiin linja-autolla Laikeelaan, tai Toijalaan. Alkuaikoina linja-auton virkaa hoiti Niemisen Antin "seka-juna" se kuljetti maitotonkat ja ihmiset.

Syksy tuli ja koulu alkoi

Opettajat olivat vaihtuneet. Liisa ja Osmo Saario ottivat opetusohjat käsiinsä. Asuivat koulutalon alakerrassa. Liisa opetti alaluokkalaisia ja laulua sekä tyttöjen käsitöitä kaikille. Osmo opetti yläluokkalaisia. Poikien käsityötä, elikkä veistoa taisi käydä opettamassa Kauno Pyykkö. Opettajien perhe kasvoi harva se vuosi. Syntyi Lasse, Kaija, Leena ja Vesa.

Se punainen piharakennus toimi puuliiterinä ja varastona. Luokkien kaakeliuunit lämmitettiin haloilla.  Siinä sijaitsi myös ulkohuussit. Tytöille ja pojille sekä opettajille oli omat sisäänkäynnit. Tyttöjen käymälä oli pihanpuolella, poikien vasemmalla sivulla. Pojat kuitenkin kiipeilivät avoimen vintin kautta kurkkimaan tyttöjen puolelle, uhmasivat ankaraa kieltoa ja jälki-istuntoa. Muistan sen käymälän hajun vieläkin ja ne pitkät istuinreikä rivit.

Välitunnilla leikimme "kuka pelkää mustaamiestä", polttopalloa, kirkonrottaa, leikkiä jossa hoettiin: "keisari istuu palatsissaan, musta, kuin multa, valkea, kuin lumi, se, joka tulee viimeiseksi, se saa olla kuolema". Keinut olivat tietty aina käytössä ja rekkitanko, jolla roikuttiin pää alaspäin. Pum-sotaa mentiin opettajien saunan ympärillä. Ruutu- ja naruhypyt olivat suosiossa tyttöjen kesken. Joskus pojatkin pääsivät hyppimään narua, tai ainakin pyörittämään.

Urheilu tunnilla pelattiin kesäisin neljää maalia

Veljeni Jouni oli aina suosikkilyöjä. Hänellä pallo lensi joko metsään tai saunan taa, ne olivat kyllä takalaittomia, mutta niiiiin pitkiä. Toinen kova lyöjä oli Vainion Esa.

Talvella oli hiihtokilpailuja, en tykännyt yhtään, mutta oli pakko osallistua, niinpä olinkin hännänhuippu lähes aina. Ehkä se energia oli jo huvennut koulumatkaan. Kerran olin kolmas, sain jopa lusikan, sellaisen alpakka. Meitä oli vaan kolme tyttöä kisassa.

Puolimatkan koulun kanssa oli kilpailut vuorotalvina, Haritussa ja Puolimatkassa. Se oli tosi hauskaa, sai kuumaa mehua jos kilpailijoilta jäi yli. Kerran Puolimatkalaiset esittivät laulun, se meni jotenkin: "ihmiset ne matkaa matkajaan, kellot soivat kerran kelle vaan, ellilli ellinnova, allilli allinnova, runttiini runttiini pov", tai jotenkin tuohon tyyliin, en ihan muista. Puolimatkassa oli Salmia opettajana, kertoivat olleen hyvin ankaran miehen.

Ne minun sukseni olivat aika alkeelliset. Isä oli ne itse tehnyt ja tervannut. Niissä oli nahasta tehdyt raksit ja kumirenksut pitivät jalan paikallaan. Kynttilä toimi suksivoiteena. Joillakin oli ihan kaupasta ostettuja suksia, toiset ei omistaneet omia suksia ollenkaan. Lehdellä oli kymmenen lasta, joten joutuivat hiihtämään vuorotellen.

Kyllä maistui

Mieleeni on jäänyt talvinen retki. Hiihdimme jokusen kilometriä ja kiipesimme haarakäyntiä mäen huipulle. Nousu oli rankka. Hikisenä ja hengästyneenä riisuttiin reput selästä ja sukset jalasta. Opettaja teki nuotion. Olin saanut kotoa lenkkimakkaraa ja tosi harvinaista herkkua Vadelmalimonaadia. Pullo oli varustettu valkoisella keraamisella korkilla, ja siinä oli rautalanka systeemi, joka piti korkin kiinni.

Kevättalvinen aurinko paistoi täydeltä terältä. Kepin nenässä tirisi makkara. Ei sitä ennen, eikä sen jälkeen ole limu ja makkara maistunut niin taivaalliselle kuin silloin. Toinen hiihtoreissu, ylemmillä luokilla tehtiin tanssilava Särkän maastoon. Sehän on sellainen pitkä niemi, siellä laskettelimme Vehkajärven jäälle. Silloin ei ollut evästä mukana, muuten kyllä mukava retki.

Lauantaisinkin oli koulua. Se oli myös leipomispäivä kotonani. Oli ihana tulla kotiin, kun ovesta vastaan tulvahti uunituoreen ruisleivän vahva tuoksu. Pitkät laudat tuvan poikki, notkuivat peruna- ja riisipiirakoista, odottaen isoon leivinuuniin pääsyä ja kaiken kruunasi jamakkapiirakka. Joskus äiti leipoi lihapiirakkaa, sellaista jauhelihatäytteistä, rapeakuorista levyä, johon sipastiin voita päälle. Viimeiseksi uuniin laitettiin talvella sianlihakimpale ja pottilohko paistumaan.

Mustekynä

Musteeseen kastettava mustekynä, oli vasta alkajalle tottumista vaativa esine. Kun uusi terä asetettiin varteen, pidettiin sitä suussa jonkin aikaa, näin rasva liukeni pois ja muste tarttui paremmin terään. Oli mukava kirjoittaa kaunokirjoitusta ja taidettiin sillä harjoitella tekstaustakin. Askartelimme pyöreistä kankaanpaloista "tyynyn". Palat oli napilla keskeltä yhdistetty. Siihen kuivasimme mustekynän tunnin päätteeksi ja mustepullo suljettiin huolellisesti. Joskus kävi vahinko ja mustepullo kaatui. Siitä syntyi aikamoinen sotku ja hankala siivottava.
Siivoamisesta muistuu mieleeni. Luokat pestiin lysolilla, joskus aamulla luokka haisi voimakkaasti. Ilmeisestisillä desinfioitiin pulpetit ja lattiat, ettei tautisena aikana flunssaepidemia olisi levinnyt.

Terveyssisar kävi koululla

Hän punnitsi ja mittasi meidät, myös kauhuksemme jouduimme jonoon ja jokainen vuorollaan opettajan pöydän luo rokotettavaksi. Muistelen joskus opettajan laittaneen edellispäivänä joillekin laastarin, jota piti pitää yön yli, sitä ei saanut kastella. Terveyssisar sitten katsoi oliko noussut näppyjä vai ei. En muista rokottiko hän niitä joille oli näppylät nousseet, vai niitä, joilla ei näppyjä ollut?

Järkyttävin muisto


Järkyttäviin muistoihin kuuluu hammaslääkäri käynnit. Tietysti oli hyvä asia, että koululaisten hammashuolto toimi. Linja-autolla menimme Laukeelaan. Keskustassa oli tiilinen talo, jossa hammaslääkärillä oli vastaanotto. Jo odotushuoneessa vastaan iski se tietty haju. Vatsanpohjassa kouristeli, teki mieli karata.

Se hirveä poran ulina. Eikä yhtään helpottanut, kun lääkärin, krapulainen naama ilmestyi oven rakoon ja karjaisi "seuraava". Siihen aikaan, ei ollut mitään nopeita vesiporia. Taisi olla jalalla poljettava jyrsijä. Kipu oli hirveä. Puudutusaineesta ei ollut puhettakaan, ainoastaan piikki tungettiin ikeneen, kun hammas revittiin pois. Oli maailman riemullisin hetki, kun pääsi ulos ja matkahuoltoon odottamaan linja-auton lähtöä.

Nykyään silloisen matkahuollon paikalla on kauppa. Koiviston linja-autolla tulimme kotia päin. Rahastaja kysyi ”Mihinkäs tytöt menee?”, En osannut vastata mitään, mutta Eila oli rohkea ja sanoa pamautti ”Urjalaan”. Urjalassahan olimme, piti selvittää missä maitolavalla jäädään alas. Jäimme Esa Pyykön tienhaarassa. Siitä kävelimme koteihimme. Kauhukokemukset seurasivat aina aikuisikään asti, hammaslääkärikammona.

Niin siirryin neljännelle luokalle. Aineita tuli lisää, Opettaja vaihtui mieheksi, elikkä Osmo Saario opetti meitä. Ainekirjoitus oli mieliaineita, samoin piirustus, käsityöt, laulaminen oli hauskaa, mutta koelaulu jotain järkyttävää. Piti mennä harmonin luo, opettajan viereen ja laulaa kaikkien kuullen, se ei minulta, eikä monelta muultakaan onnistunut. No opettaja oli armollinen ja antoi laulaa välitunnilla, ilman kuulijoita.

Koko kesän laskin ruutuvihkoon

Kaikki muut aineet menivät uskonnosta urheiluun, suhteellisen mukavasti, mutta laskento ei sitten millään mennyt päähäni. En löytänyt sitä villakoiran ydintä, josta Osmo opettaja usein mainitsi. Se oli hänen mielilausahduksiaan.

Niin siinä sitten kävi, että Joulutodistuksessa oli viitonen, mutta pääsytodistuksen alareunassa luki: "Siirretään viidennelle luokalle, suoritettuaan ehdot laskennossa". Äiti ja isä järkyttyivät, heillä ei ollut aavistustakaan, miten huonosti laskento sujui.

Itseä huolestutti, että mitenkä ne ehdot suoritetaan. Ei ollut mitään hajua mitä pitäisi tehdä.
No isä osti ruutuvihkoja ja minä rupesin laskemaan. Aina kun vihko täyttyi, oli jo uusi odottamassa.
Se koko kesä meni laskujen parissa ja, kun syksy lähestyi ja ehtojen suoritusaika, ennen koulun alkamista läheni. Minulla oli repullinen täyteen laskettuja vihkoja. Ladoin ne pulpetille, kun luulin opettajan katsovan niitä.
En muista miten selvisin kokeesta. Kertotaulu kuitenkin meni etu- ja takaperin, ihan sujuvasti.
Liekö opettaja heltynyt, kun näki sen vihkovuoren, vaiko ajatteli, ettei se Leena opi koskaan laskemaan, vaikka jäisi luokalle joka vuosi. Eikä Leena oppinut. Joka todistuksessa oli viitonen, hamaan seitsemännen luokan loppuun asti.

Kansalaiskouluun

Seuraavana syksynä vuonna 1963 aloitin kansalaiskoulun. Sitä kävimme Huhdissa. Linja-auto oli ihan meitä varten. Taisi olla Perttulan auto. Se aloitti kierroksen Urjalankylästä. Poikkesi Tursaan, sitten Puolimatkan kautta Valajärvelle, taisi poiketa Tourunkulmalla, Nuutajärven kautta Laukeelaan, Urjalan asemalle ja sitten piakkoin oltiinkin perillä.

Koulu oli vanha, punainen, puinen pitkähkö rakennus. Oli varmaan nähnyt monien nuorten, kirmaavan pihallaan.Johtajaopettajana toimi Juhani Carlstedt, hän opetti eri aineita. Pojat, jotka olivat valinneet maa- ja metsä talouden, heidän opettajansa oli Mäkiarvelo. Hän sai pojilta tietenkin lempinimen "Mäkitorvelo".

Kotitaloutta opiskelevien tyttöjen opettaja taisi olla Kaarina Sulkonen. Käsityön/terveyden/lasten
hoidon opettajan nimi ei muistu mieleeni. Kasvot muistan, en nimeä. Itse olin sekaluokalla, yllätys, yllätys kaupallisia aineita. Niihin kuului kirjanpito, kirjallisuus, kauppalaskento, ym. mutta eniten herätti mielenkiintoa konekirjoitus.Meillä oli opettajana Sirkka-Liisa Kinnari.

Kotitaloustunnilla käytiin jonkun matkan päässä olleessa entisessä lastenkodissa. Sinne kulki oikopolku metsän poikki, mäennyppylän yli. Mäen päällä oli jokin sota-ajan muistomerkki. Sulkonen lähetti joskus oppilaan hakemaan maitoa, Urjalan meijeristä.

22.11.1963 sattui, myös eräs maailmaa ravisuttanut tapahtuma. Talvisena aamuna radio oli auki, valmistauduin lähtemään pysäkille. Uutisissa kerrottiin, että USA:n presidentti John F Kennedy on kuollut. Tuntui ihan uskomattomalta uutiselta. Matkalla autossa jotkut olivat kuulleet uutisen, toiset vasta kuulivat sen siinä muilta. Kauhisteltiin Koko päivä meni opettajien kanssa keskustellessa aiheesta, varsinaiset kouluaineet jäivät siltä päivältä varjoon. Silloin aloin ajatella, mitä kaikkea voi tapahtua, kuinka paha maailma voi olla.

"Omalle uralle, vatsa kuralle"

Kun päästötodistukset oli saatu, viimeinen suvivirsi veisattu, opettajat jaelleet onnentoivotuksensa ja johtajaopettaja todennut, että: "Omalle uralle, vatsa kuralle". Ensin tuntui vapaus koittaneen, mutta vähitellen alkoi kaikki tuntua tyhjältä. Se koulun turvallinen ilmapiiri, opettajat, koulukaverit, heitä ei tapaa enää. Kaikki se on lopullisesti ohi. Mitäs nyt? Mihin suunnata?  Kysymyksiä ja hämmennystä. Elämä edessä. Mitä rippikoulun jälkeen?

Rippikoulua kävimme Laukeelan seurakuntakodissa. Meitä oli opettamassa Urjalan kirkon kanttori Toivo Lankinen ja kirkkoherra Aarne Arjanheimo. Arjanheimo oli ihan mukava tyyppi, olihan hän pitänyt kinkereitä ja taloissa lähetysiltoja, myös minun kotonani vieraillut usein, seurojen merkeissä. Lankinen kulki hänen mukanaan, laulattamassa ihmisiä.

Lankista vähän pelkäsimme etukäteen. Sanoivat, että hän on ankara opettaja, kova vaatimaan.
Katekismus piti osata ulkoa kaikkine selityksineen. Uutta testamenttia luettiin. Siitä oli myös ulkoa opittavaa. Samoin virrensäkeitä päntättiin. Kirkossa jouduttiin käymään muutaman kerran. Monet koulukaverit olivat jo töissä. He kävivät rippikoulun iltaisin.

Piti hommata rippihame ja kengät, silloin vasta kävin ensimmäisen kerran kampaajalla, leikkauttamassa tukkani. Ensimmäinen ehtoollinen jännitti. Niin minä sitten pääsin ripille 27.5.1965. Sain niin sanotun naimaluvan. Vaikkakin minut vihittiin Helsingin maistraatissa. 1.8.1969, mutta se on jo toinen tarina.

Terveisin:
Marja-Leena Nurmi (Lipsonen)

Lisään tähän vielä, juuri äsken mieleen juolahtanutta.

Kansakoulussa oli myöskin pienimuotoinen kirjasto, josta voimme lainata
lukemista. Itse pidin satukirjoista erityisesti Adalmiinan helmi ja Prinsessa ruusunen, sekä
tietysti Tuhkimo, ovat olleet suosikkeja.

Koululla kävi Postipankin ihminen. Miten usein kävi, en muista, mutta säännöllisin
välein laitoin pienen summan rahaa  säästökirjalle. Liityin kultapossukerhoon.
Rahat tienasin yleensä kiillottamalla isojen veljieni kenkiä tai Palosen Kaukon juurikaspellolla
taimia harventamassa, no se oli jo yläkoulun aikana.



alapalkki