Muistoja Välkkilän opettajista


Alakoulun kävin Nurmijärvellä tätini (isän siskon) luona, hänen toimiessa myös opettajana. Se oli vanhempieni ratkaisu pitkän koulumatkan takia. Välkkilän alakoulu oli niinsanottu supistettu koulu, sillä opettaja Maija Kettunen oli toisen lukukauden aina Annulan koululla. Vuorot vaihtuivat vuosittai syys- ja kevätlukukauden vaihdellessa.

Maija oli entinen kiertokoulun opettaja,kyläläisten vähän aliarvostama jo iäkäs mamma. Kyllä Hän työsä tekitehokkaasti kun sai oppimäärän lasten kalloon puolessa ajassa
normaalista.

Lauri Salonen

Yläkoulun puolella oli opettajana Lauri Salonen. Hänellä oli neljä luokkaa samanaikaisest opetettavana. Menin hänen oppilaaksi ensimmäiselle luokalle ja olin kolme seuraavaa lukuvuotta
hänen työnsä kohteena. Muistan Häntä kiitollisuudella erittäin hyvänä opettajana kaikissa aineissa. Eritysesti ovat syöpyneet mieleeni antoisat uskontotunnit. Lauri Salonen omisti henkolökohtaisen uskon, josta jakoi auliisti näkemyksiä oppilailleen. Samoin aamuhartaudet
olivat herkkiä hetkiä villienkin poikien elämässä. Muistan erään pojan joskus sanoneen minulle: "oletko huomannut kun ope soittaa, niin harmooni jo puhuu sen virren sisällön".

Opettaja oli luonteeltaan erittäin herkkä, kun koulussa sattui jonkun tekemä kolttonen, rankaisu
oli vaikeata. Herkästi Häneltä tuli itku, siksi villeimmätkin pojat yrittivät käyttäytyä korrektisti ettei pahoittaisi opettajan mieltä. Hänen vaimonsa ei osallistunut koulutyöhön sillä perheessä oli yksi
lapsi, joka oli CP-vammainen.

Kun opettajani Lauri Salonen, sai jostakin poikien lutvikkaasta tempusta tarpeekseen. hän saattoi sanoa: "Kun pääsisitte Ojasen kouluun, tietäisitte mitä on kuri". Ja pääsimmehän me, kun Salonen hakeutui kotipitäjäänsä Vesilahdelle opettajan virkaan.

Nestori Ojala

Olin neljännellä osastolla, kuten silloin sanottiin, kun iransijaisena astui välkkiläläisiä opettamaan jo muistaakseni eläkkeellä oleva Nestori Filemon Ojala.  Jo ensi kättelyssä osoittautui, ettei tämä mies saa tämän koulun oppilaiden luottamusta. Aina välitunneilla keskusteltiin edellisen tunnin epäonnistuneesta opetuksesta ja saatettiin tehdä seuraavan tunnin varalle yhteistyösuunnitelmia.

Varsinkin muistan voimistelutuntien olleen pelkkää riitelyä. Pojat eivät tehneet mitä opettaja käski, useasti seisottiin vain luokan perällä rivissä ja karjumisella meitä ei liikkeelle saatu. Ulkona
pallopeli jotenkin luonasi, siinä jokainen toteutti lähinnä itseään ja mitä aiempina vuosina oli opittu. Näin jälkeenpäin ajatellen on se kamalaa kun varta vasten tehdään opettajan työ mahdollisimman hankalaksi. Se oli opettajan asenteen vastareaktio, jonka omaksuivat kaikki yläluokat.
Käsityötunnit olivat mukavia kun oli ulkopuolinen käsityön ohjaaja.

Erään tunnin muistan erittäin hyvin. Ilmeisesti se oli äidinkielen tunti ja olin kirjoittanut aineen. Siinä oli paikkakunnan murteen mukaan maininta vaatteessa olevasta rakenteesta nimittäin "napinläpi". Tarkastaessaan ainetta siitä nousi varsinainen mellakka. Minut kutsuttiin sinne opettajan kadeteerille ja hän yritti opettaa minulle reikä sanaa.  Tiesin hyvin mihin hän pyrki, vaan en ollut ymmärtävinäni. Hän näytti eri kohteita avaimen reikää tai ikkunan reikää ja kysyi mikä tämä on, vastasin aina kohteen läpi. Sain maistaa takamuksiini miltä maistui karttakeppi, muistan silloin sihauttaneeni siellä olevan reiän suomenkielistä sanaa luokan riemuksi ja jouduin nurkkaan. 

Samalla tunnilla Hiukkamäen Tuomo sai sormilleen pulpetin pinnalla karttakeppihyväilyn ja Salomäen Maire kiskaisun letistä jota lopputunnin hän itki, kova oli tempaus saparosta.

Seuraavana olikin ruokatunti. minäkin pääsin nurkasta mutta en koskenut eväisiini, pidimme "luokkakokouksen". Kysyin, ketkä lähtevät kanssani Kytölään johtokunnan puheenjohtajalle valittamaan oppilaiden huonosta kohtelusta?  Tuomo ja Maire ilmoittautuivat ja me kolme säntäsimme nopeasti Kytölään ja tapasimme Oskarin heti pihamaalla. Minä esitin asian ja Maire ja Tuomo todistivat minun puheeni todeksi, opettaja on surkea, emme hyväksy tätä komentoa. Muina miehinä palasimme seuraavalle tunnille.

Seurasi koulun johtokunnan kokous, jossa puitiin oppilaiden ala-arvoista kohtelua tunneilla.
Seuraavalla viikolla minut kutsuttiin opettajan kansliaan, seurasi opettajan kuulustelu, Tärkein kysymys, kuka puhui Oskarille, vastasin MINÄ.

Tuli siitäkin lukuvuodesta viimein kevät, ja kiitos todistuksessa komeilevasta käytöksen alennuksesta. Sen saman kokivat sitten myös Maire ja Tuomokin. Oikeus kuitenkin palkittiin, loppulukukausi meni jokseenkin häiriöittä.

Seuraavana vuonna olinkin jo jatkokoulussa. Se käsitti kahtena iltana viikossa muutaman tunnin kerrallaan. Opettajaksi oli valittu nuori neitonen Meri Virta. En muista oliko tämä hänen sukunimensä siis Merivirta vai kuuluiko se ensiksi kirjoittamallani tavalla siis etunimi-sukunimi. Se koulunkäynti ei paljon antanut jos ei ottanutkaan. Kurssissa käsiteltiin pääasiassa kansanperinnettä ja jonkun verran terveydenhoitoa. Kaikki pojat olivat ihastuneita nuoreen tyttöön, joka ilmoitti olevansa myös opiskelija eikä vielä valmis opettaja. Kalevalaa luettiin paljon, se ei meitä poikia erityisesti kiehtonut, mutta opettaja sentään tuntui miellyttävältä. Muuta merkittävää en siitä talvesta muista.

Martti Elo

Palaan vielä muutamalla rivillä opettaja Martti Elon vaiheisiin. Elintarvikkeiden saanti oli siihen aikaan varsin hankalaa ja puutteellista. Molemmat sisareni kävivät silloin Välkkilän koulussa ja
meidän maatalouskoti voi avustaa monissa puutteissa kamppailevaa opettajaperhettä. Lehmien tuotoksista liikeni aina, silloin tällöin, kirnupiimää "mahavaivaiselle" Martille. Voinokare joskus oli suuriherkkupala levitettäväksi leivän päälle.  Nämä eivät millään tavalla saaneet vaikuttaa tyttöjen koulumenestykseen, mutta kuitenkin paha juoru kulki ainakin oppilaiden kesken, että "voi luki ja piimä laulo".

Yritimme vähän auttaa kaiken menettänyttä siirtolaisperhettä. Tämäkään avioliitto ei pitkään kestänyt. Martti oli taiteilija luonne, mietiskelijä ja hiljainen. Aino taas oli räiskyvä
temperamentikas. Suurin syy tähän eroon oli mielestäni Martin vanha äiti, joka suorastaan jumaloi poikaansa ja halveksi miniäänsä.

Aino Elo eli täällä Noormarkussa pitkään ja seurakunnan asioiden puitteissa tapasin Häntä silloin tällöin. Rouva Elo kuoli vasta pari vuotta takaperin, ja haudattiin oman sukunsa perhehautaan.. Tästä opettajapariskunnasta on mainio kuvaus Heimo Hyttisen kirjassa "Karjalan kasvatti".

Lenni Harju

Sitten oli viimeistä edellinen opettaja. Hänen nimensä on Lenni Harju ja Välkkilän koulu oli Hänen uransa ensimmäinen työpaikka. Vaimon nimi oli Maija, ja he olivat kotoisin Tampereelta. Minä en enää ollut missään tekemisissä Lennin varsinaisen työn kanssa, Mutta sitäkin aktiivisemmin  vapaa-ajan harrastetoiminnan parissa. Lenni oli erittäin kätevä ja innokas kokeilija teknisen laittaiden parissa.

Mittavin työ jonka "tekninen kerho" toteutti oli aito epidiaskooppi. Tosin se oli puutteellinen heikkojen objektiivien takia, mutta kuitenkin esityskelpoinen. Kerho järjesti vuosittain iltatilaisuuksia yleisölle jossa näytettiin "köyhälle kansalle ihmeitä". Rainat olivat juuri tulleet koulujen opetusmateriaaleiksi ja illanvietoissa kerättiin rahaa, jotta voitiin näitä hankkia ja omatekoisella projektorilla niitä esitettiin kaikkien kummastukseksi. Samoin soitimme äänilevyjä toiveiden mukaan maksua vastaan omatekoisen vahvistimen välityksellä.

Suurin projekti oli Välkkilän teknisen kerhoin pimiö. Saimme vähitellen kameroita ja tietenkin filmit täytyi omatoimisesti kehittää ja kopioida. Pimiöön valmistui ahkerien kätten nikkaroimana laadukas suurennuskone, jolla saimme jo erittäin mittavaa jälkeä kylän tapahtumista. Kaikki laitteet pimiössä olivat omin voimin rakennettuja, ainoastaan altaat hankittiin keittiötarvikkeita myyvistä liikkeistä.

Juoksevaa vettä ei ollut, filmien ja kuvien pesu piti suorittaa käsin useita vesiä vaihtamalla. Tällä tavalla sen ajan nuoret pojat kehittyivät miehiksi hyvien ja mielenkiintoisten harrasteitten
parissa. Harjun perheen keittiö ja sen takana oleva pimeä komero olivat ahkerassa käytössä. Ihmetellä saa kärsivällisyyttä, joka Maijalla ja Lennillä oli kylän nuorisoa kohtaan.

Vielä Helena siskoni muisti semmoisen opettajan kuin nimeltään Salakka. Tämä mies tiettävästi oli vain vuoden tai kaksi joko ennen tai jälkeen Urjanheimon.

Antti J. Mäkinen

Kirjoittaja kertoo itsestään näin: "Olen syntynyt Välkkilän mettäkulmalla, joka myöhemmin sai nimekseen Hakolahti AD 1930. Kotini oli pienviljelystila. entinen Sulkosen torppa. Parhaat kaverit olivat Hiukkamäen veljekset, joiden kanssa kuljin koulumatkat sen ajan koittaessa. Sodan aikana isäni oli armeijan leivissä, talvisodassa Kannaksella rintamalla ja jatkosodassa hevosmiehenä huoltojoukoissa Itä-Karjalassa.

Rippikoulun käytyäni Isäni lähetti minut maamieskouluun Jokioisille, se ei erityisemmin kiinnostanut. Radiotekniikka sen sijaan kiehtoi ja pääsin Parolassa radistiksi ja siviiliin päästyäni
hakeuduin Asan tehtaalle Turkuun työhön. Olin kiinnostunut uskon asioista ja eräs työtoverini hakeutui Luther opistoon valmistuakseen nuorison ohjaajaksi. Seurasin esimerkkiä ja seuraavana vuonna istuin Suomen Kirkon Seurakuntaopistossa samoissa merkeissä. Valmistuttuani olen nuorison kasvatustyössä palvellut täällä Satakuntalaisissa seurakunnissa eläkeikääni 1990 asti."
_________________________________________________

Muistoja koulumatkasta

Koulumatkani oli Välkkilän koululta Hakolahden perukoille runsaat viisi kilometriä. Kuljimme tietenkin sen, "mettäkulman" pojat ja taisi siinä ryhmässä olla joskus tyttöjäkin yhtenä ryhmänä. Paljon kaikenlaista mielenkiintoista sattui noinkin pitkällä taipaleella. Ei meillä ollut polkupyöriä eikä mitään kuljetuksesta edes uneksittukaan, mutta jalkaa toisen eteen vuorotellen toista ja toista,
sillä tavalla matka taittui. Talvella ei tietä tietenkään aurattu sillä mitkään autot eivät silloin sivukylille kulkeneet. Vain hevosajoneuvojen kulku-ura kavioi kuljettavan polun nietosten
keskelle.

Me, pitkämatkalaiset kuvittelimme säälin tunteilla niitä raukkoja, jotka asuivat aivan koulun lähellä, heiltähän jäi koulupäivän paras anti kokematta. Varsinkin kotimatkan monet seikkailut värittivät yksitoikkoisen koulupäivän nukuttavat tunnit. Lukuvuosi alkoi 1. päivä syyskuuta ja syksyn päivät lyhenivät nopeasti ja pian aamulla tallusteltiin pimeässä ja illalla pitempinä päivinä (käsityötunnit) kotimatkallakin jo pimeys laskeutui.

Kenkien ja jalkineiden suhteen oltiin perin suvaitsevaisia. Ei kerta kaikkiaan ollut mitään kävelykenkiä tai saappaita, mutta ne mitä oli, sai kelvata. Minulla oli kotona tehdyt tallukkaat, joissa oli remmipohjat. Isä toi lomalla käydessään sotilasrepussaan Syväriltä pätkän voimahihnaa ja siitä laittoi tallukkaisiini kestävät pohjat. Ne olivat erittäin hyvät, sillä kosteuskaan ei heti tuntunut varpaissa. Hiukkamäen veljeksillä oli vanhoja monoja, sillä vanhemmat veljet hiihtivät kilpaa suojeluskunnan ja muiden järjestöjen hiihtokilpailuissa. Nyt hekin olivat valtion saappaissa sotahommissa.

Koulumatka kulki pitkän metsätaipaleen keskitse. Siinä matkan varrella oli mielenkiintoisia harjuja joiden rinteillä järjestimme monenlaisia kilpailuja. Kuka juoksee nopeammin "käärmeharjun" huipulle, tai kuka piiloutuu taitavammin "palaneenharjun" näreikköön. Ei tarvitse paljon mielikuvitusta ponnistella, kun näkee viiden tai kuuden pojan hurjat leikit näillä jyrkillä soraharjun rinteillä ja menihän siinä aikaa, eivätkä vaatteetkaan olleet mallikelpoisessa kunnossa kotiin tullessa.

Metsämatka oli myös pelottava. Ensimmäinen kammottava ääni eräässä jyrkässä mutkassa kuului aivan läheltä ja vain tuulisella tai myrskyisellä ilmalla. Kaksi männyn oksaa hankasi toisiinsa ja niistä lähtevä ääni oli kuin pirun parkasu. Silloin maa katosi jalkojen alta ja jaloille sanottiin, että vie mua. Tätä kohtaa sanottiin myöhemmin rääkkämännyn mutkaksi.

Toinen pelottava paikka oli palaneenharjun kohdalla. Tien toisella puolella olevan rinteen kupeessa kasvavan männyn kylkeen oli puukolla veistetty risti. Sitä joskus käytiin arastellen katsomassa ja todella se oli hyvin syvälle uurrettu ja hyvin näkyvissä.  Sen männyn juurelle olivat punaiset 1918 ampuneet läheisen talon isännän*. Männyn luota poistuessa ei kukaan uskaltanut edes taakseen vilkaista. Pimeällä maantietä kulkiessa yleensä tällä kohdalla keskustelu vaimeni ja päät arasti kääntyivät tätä ristimäntyä kohti.

Mutta aivan pian vain parin mutkan takana olikin sitten "Päärtin" mäki ja sen pirut. Voi niitä kammottavia tarinoita vanhat miehet kertoivatkaan kohtaamisistaan selittämättömistä ilmiöistä ja kuulohavaintoja itkuisista äänistä juuri tällä Päärtin mäellä kuutamoöinä. Ryhmässä tuntui turvalliselta kulkea tästäkin ohi vaikka pimeä jo olikin verhonnut tienoon.

Sitten oli vielä "Kravin oja", joka kuulemma oli nälkävuosina kaivettu mahapalkalla, kaivaja sekä perhe sai jonkinmoisen toimeentulon. Oja haisi pahalle, siinä seisova soinen vesi ei
kovinkaan miellyttävältä tuntunut. Pian saavuttiinkin sitten "Sonninottan" koskelle ja asutulle seudulle.

Keväällä kului aikaa pitkälle iltaan Käärmeharjulla. Aurinko loi pälviä harjun rinteeseen ja ilta-aurinko lämmitti jo etelärinnettä niin. että kyykäärmeet nousivat koloistaan lämmittelemään. Niitä löytyi usein kymmenittäin ja kaikki tapettiin sekä vietiin alas tielle kauniiseen riviin kulkijoiden ihmeteltäväksi.

Eräs todellinen vaara koulumatkalla oli mahdolliset desantit. Meidän saamamme ohje oli: "Jos tapaatte tuntemattoman henkilön, älkää pysähtykö keskustelemaan". Heitä ei kuitenkaan koulumatkalla tavattu, mutta oman jännityksensä se mahdollisuus kuitenkin antoi.

Talvi toi muutoksen koulumatkaan. Tehtiin oikolatu, joka lyhensi minun, Hiukkamäen veljesten sekä Kankaapään poikien koulumatkaa lähes kilometrillä. Ainoa haittapuoli siinä oli toistuvat pyryt sekä tuiskut. Ne tukkivat ladut jolloin jo kovettunut hyvä latu piti avata uudelleen. Kun Hiukkamäen Tuomo ja Ilmari ilmestyivät aamuhämärissä meidän riihen luokse, niin minullakin oli aika pistää sukset jalkaan ja suunnata ladulle. Ensinnä laskettiin pitkä mäki alas Niitynperälle
ja pian olimmekin Kulokankaan pellolla. Sulkosen kulokankaan kohdalla liittyivät matkaan Kankaanpään Kalle ja Jaakko ja niin pitkä poikaraito ylitti Sammakansillan saapuen pian Saarikon, Korpisaareen. Tämän pellon toisella laidalla näkyikin jo Siston kauppa sekä koulu korkealla mäellä. Niin oli taas 4 kilometrin hiihtotaival takana ja koulupäivä voi alkaa. Tämä meidän porukka oli sangen sopuisa porukka, matkoilla ei koskaan syntynyt riitoja, yritimme kaikin keinoin tukea toisiamme ja nauttia riittävän pitkästä koulumatkasta.

Pomarkussa 16.06.2009  Antti J. Mäkinen.

*Ristillä merkityn männyn juurella murhattiin Välkkilän koulun
johtokunnan taloudenhoitaja, Jusarin talon isäntä  Juho Jussari
helmikuun 6. päivänä 1918. Lähde, Arvo Kytölä  Välkkilän koulun historiikki, sivu 20.